Rapujen käytöllä maailmassa on ikivanhat perinteet.
Ruotsalaisen Erik Floderiuksen mukaan jo Mesopotamiassa järjestettiin loistavia rapujuhlia. Kreikkalainen Aristoteles kuvaa joissa elävää rapua kirjoituksissaan 300-luvulla eKr. Ravun kuva löytyi myös lyötynä joihinkin antiikin kaupunkien kolikoista.
Ravun varhainen merkitys on kuitenkin johtunut enemmänkin ravun lääkinnällisestä kuin kulinaarisesta käytöstä. Ravut olivat Roomassa orjien ruokaa. Keski-Euroopassa on vieläkin apteekkeja, joiden tunnuksissa ja julkisivussa on käytetty rapuaiheita. Ravun nimet saksaksi (Krebs) ja ruotsiksi (kräfta) sekä englannin kieleen lainattu latinan sana cancer merkitsevät myös syöpää. Ravuilla uskottiin olevan lähes maagisia parantavia voimia.
Antiikin roomalaiset kantoivat kuivattua ravun silmää amulettina mukanaan oman näkönsä varjelemiseksi ja parantamiseksi.
Ravun tuhkasta valmistetulla lääkkeellä parannettiin käärmeen ja skorpionin pistoja sekä rupikonnan ja vesikauhuisen koiran puremia.
Ravunkiviä on käytetty keskiajalla sydänlääkkeenäkin. Suomessa ravunkiviä on kutsuttu myös silmäkiviksi. Nimitys johtuu siitä, että ravunkiviä on käytetty roskan poistamiseksi silmästä. Tähän tarkoitukseen se sopiikin hyvin, sillä se on puolipalon muotoinen, sileä ja huokoinen. Kuiva ravunkivi imee silmästä kyynelnesteen mukana myös roskan.
Ravun rasvaa on etenkin keväisin käytetty lasten ahavoituneiden jalkojen hoitoon.
Suomalaisen ravun rantautuminen pöytiin
Rapuja ei pidetty ennen vanhaan Pohjoismaissa ihmisravinnoksi sopivana. Rapuhan oli jo uskonnollisen perimätiedon mukaan epäpuhdas eläin. Mooseksen kolmannen kirjan 11. luvussa sanotaan: ”Kaikkia niitä vesieläimiä, joilla ei ole eviä eikä suomuksia, inhotkaa.” Ei siis ihme, että rapuun, päreen valossa punaisena hehkuvine silmineen, suhtauduttiin vähintäänkin epäluuloisesti: piru merrassa.
Kuitenkin Euroopassa kirjansa lukeneet luostareiden munkit söivät rapuja jo ainakin 1200-luvulla, sillä rapu rinnastettiin kalaan ja niitä sai syödä paaston aikana ja kirkollisina juhlapyhinä. Ja katolisella keskiajalla noita pyhiä vasta riittikin: lähes puolet vuoden päivistä oli juhlapyhiä.
Munkkien ohella ravuista nauttivat myös kuninkaalliset ja hoviväki. Kuten moni muukin tapakulttuuri, myös rapujen syöminen on tapana siirtynyt säädyissä aateliston ja porvariston kautta hiljalleen myös tavallisen rahvaan keskuuteen.
Euroopassa jo 1500 luvulla saatettiin kieltää tarjoamasta palvelusväelle rapuja useammin kuin kerran viikossa.
Pohjoismaihin rapujen syöminen levittäytyi Tanskan ja Ruotsin hovien kautta. Vielä 1800-luvulla suomalaiset kunnostautuivat lähinnä rapujen pyytäjinä ja viejinä, eivät niinkään herkuttelijoina. Parhaimmillaan Suomesta vietiin ulkomaille rapuja yli 15 miljoonaa kappaletta, mutta monin paikoin ”ei edes porsaita ymmärretty ravuilla syöttää”.
Vielä Kuopion maatalousnäyttelyssä 1906 isännät savolaiseen tapaan ihmettelivät, että ”mikähän kala se tuo on”. Hiljalleen on rapujen syöminen juurtunut suomalaistenkin tapoihin ja nyttemmin täplärapusaaliiden kasvu on tuonut ravut myös tavallisen kuluttajan juhlahetkiin. Aikaa tähän on kulunut siis vaivaiset 800 vuotta.